Tekoälyn kehittyessä hyvän opettajan merkitys korostuu. Sellaisen, joka nostaa mielen korkealle ja kannustaa lentämään.

Lapsi on läsnä ja haluaa tutustua uusiin asioihin. Tehden itse tai vierestä seuraten. Villin vapaasti kaikkia mahdollisia äänilähteitä kokeillen tai vaieten kuin muuri.

Joskus kuulee puhuttavan lahjakkuudesta aivan kuin kyseessä olisi yksittäinen erityisominaisuus. Lahjakkuus on kuitenkin monen ominaisuuden summa.

Taiteen perusopetuksessa kilpailu on kovaa. Kilpailu voi olla hyväkin asia, mutta toisaalta se saattaa sulkea musiikkiharrastuksen ulkopuolelle.

Musiikissa pyrimme kohti kauneutta, sävyjä ja merkityksiä. Tällöin esille nouseva kysymys ei olekaan ensisijaisesti “olenko minä riittävän hyvä tai miten tulen paremmaksi kuin toinen?”, vaan sen sijaan “kuka minä olen ja mitä olen suhteessa toiseen?”.

Tukea tarvitaan aina. Mutta missä kulkee raja tukemisen ja pakottamisen välillä?

Pitkäjännitteisessä taidon kehittämisessä kyse ei ole yksittäisten suoritusten onnistumisesta, eikä ratkaisevalla tavalla edes “luontaisen lahjakkuuden” soveltamisesta.

Tietoinen tekeminen tarkoittaa sitä, että soittaja ohjataan sellaisten tehtävien pariin, joissa ajatus ja kehon toimintakyky haastetaan sopivalla tavalla.

Kyse ei ole opiskelijan iästä tai teknisistä valmiuksista, vaan pikemminkin opettajan valmiudesta toimia eri-ikäisten ja erilaisten ihmisten kanssa.

Tunnelmat ovat ankkuri. Ilman hyviä kokemuksia ja tunnelmia ihminen on nykyhetken tuulien ja tuiskujen armoilla. Voiko suuntaa eteenpäin hahmottaa myrskysäässä kovinkaan luotettavasti, jos ei ole keinoa suhteuttaa etenemistä tiehen, joka on jo takana?

Opiskelu toisen kanssa on kommunikointia, jossa pienet vivahteet merkitsevät paljon. Erityisesti lapsilla vivahteet ovat koko homman ydin.